Background

Taidetta toisen kanssa?

Kirjoitin yhteisötaiteeseen liittyvästä ongelmallisuudesta Taide-lehdessä 6-18. Pyysin mukaan kvääniaktivisti Katriina Pedersenin, joka kirjoittama kommentti julkastiin artikkelini yhteydessä.

Tämä väestönlaskenta [1930] olikin viimeinen, jossa suomenkielinen väestö, kveenit, rekisteröitiin virallisesti, minkä jälkeen he eivät ole olleet esillä julkisissa tilastoissa.


- Marjut Anttonen: Etnopolitiikkaa Ruijassa (alk. Torp 1986)

- - Vanha mies, joka istuu lapio kädessä, on suomalainen - [hän] istuu ja katsoo tytärtään, jolla on lapsi sylissä - tulevaisuus. Uljas kalastaja katsoo huolehtivasti merelle. Hän on norjalainen ja tyttären aviomies. - -


- kuvanveistäjä Ensio Seppänen Siirtolaismonumentin symboliikasta (1977).

Lähde: Vadsø Museum / Ruijan kveenimuseo

Suhtaudun yhteisötaiteeseen varautuneesti, sillä vaikka yhteisölliset lähtökohdat synnyttävätkin paljon kiinnostavaa kulttuuritoimintaa, ei toiminnan tuloksia aina tee mieli kutsua taiteeksi. Toisaalta, osallistava ja sosiaalisesti sitoutunut taide heijastelee erityisen tunnistettavasti meidän aikamme eetosta, jolle on tyypillistä taiteen ja kommunikaation samaistaminen. Olinkin epäluuloisen kiinnostunut hakeutuessani Lapin ja Pohjois-Norjan taiteilijoille suunnattuun Kven Connection -projektiin, jonka tavoitteena oli tehdä taidetta Pohjois-Norjassa asuvan suomensukuisen vähemmistökansan parissa. Kveenin kieli (tai: kainun kieli) sai virallisen vähemmistökielen aseman vuonna 2005, ja projektin tavoitteena lienee ollut tukea etnisen vähemmistön toipumista norjalaistamispolitiikan kaudesta, jolloin kveenien kielellinen ja kulttuurinen identiteetti pyrittiin käytännössä tuhoamaan kokonaan.


Projektin tuloksia oli esillä Norjan Vesisaaressa Ruijan kveenimuseossa marraskuussa 2017 sekä Rovaniemellä Lapin maakuntamuseossa toukokuussa 2018, minkä jälkeen teokset palasivat Vesisaareen kesänäyttelyksi. Tätä kirjoittaessani osa teoksista on esillä galleria Jieriksessä Muoniossa. Taiteilijavetoisesti järjestetyssä näyttelykokonaisuudessa "Kveenit - kainulaisten jäljillä" on esillä Katariina Angeria - Sonja Siltala - Merja Briñón -työryhmän valokuvia, Savu E. Korteniemen piirustuksia ja akvarelleja sekä Meri Nikulan ääniteoksia. Teosten rinnalla kulkee kvääniaktivisti Katriina Pedersenin pohdintoja siitä, millaisena ulkopuolisten toteuttama Kven Connection -projekti näyttäytyi kveeninäkökulmasta.


Kven Connection -projektiin kuului kuukauden residenssijakso Varanginvuonolla Vesisaaressa. Otin työskentelyni lähtökohdaksi pohdintani kielen ja todellisuuden kaksoisvalotuksesta, vallan ja yksityisen tason suhteesta. Kiinnitin huomiota siihen, kuinka poliittiset valinnat ja byrokratia luovat todellisuutta ja mietin, miten kysymystä kielestä voisi käsitellä kuvan keinoin. Aloin katsoa rakennuksia: Norjan yleisradioyhtiö on toki antanut äänen kveeneillekin, mutta NRK:n talo symboloi myös valtiovaltaa ja norjalaistamispolitiikkaa. Entäpä sitten suomalaisten Vesisaareen lahjoittama, vuonna 1977 julkaistu Siirtolaismonumentti? Teoksen toteuttaneen kuvanveistäjä Ensio Seppäsen mukaan Siirtolaismonumentin hallitsevin hahmo on norjalainen mies. Hänen jalkojensa juuressa istuu nuori nainen ja naisen isä, joka on kveeni. Tulevaisuutta edustaa naisen ja norjalaismiehen lapsi. Seppänen ei kommentoi, edustaako nainen tässä symboliikassa kveeniyttä; hänelle näyttää jäävän, niin kuin naisille tällaisissa kerrontamuodoissa usein, nimettömän välittäjän ja kannattelijan rooli. Patsaan julkistamisajankohtana tämä asetelma - suomalainen menneisyys ja norjalainen tulevaisuus - näyttäytyi luonnollisena, ja oli sopusoinnussa norjalaistamispolitiikan kanssa.


Seppäsen teosta on helppo jälkiviisaana arvostella, mutta ehkä hyödyllisempää olisi pohtia, millaista asetelmaa me itse rakensimme, ja kenen lähtökohdista - alkaen hakuilmoituksesta, "Root Campista" ja residenssityöskentelystä aina näyttelykokonaisuuden valmistumiseen asti. Kenen sanoilla keskeisiä kysymyksiä muodostettiin?

P1020435-me.JPG

Projektin teemaksi vakiintunut sanayhdistelmä "language - borders - migration" viittasi siihen, että kveeniys nähtiin lähinnä materiaalina ja alustana, josta käsin tarkasteltiin laajempia kysymyksiä. Näin myös itse toimin, vaikka lähestymistapani oikeutus mietityttikin minua. Osallistuminen kveeniyhteisön parissa tehtävään projektiin olisi ollut helpompi perustella, jos olisin itsekin kveeni. Meidän historiamme sivuavat toisiaan, mutta eivät ole samaa. Tosin opin juuri, että oli siinä hilkulla etteikö minunkin sukuni olisi päätynyt Ruijaan: 1800-luvun puolivälin nälkävuosina isoisäni isovanhemmat Maria (os. Kivijärvi) ja Salomon Kulluvaara lähtivät Jäämeren rannikolle paremman elämän toivossa. Jäämeri osoittautui kuitenkin liian kovaksi vastukseksi, sillä Salomon oli vähällä hukkua, ja niin esivanhempani palasivatkin takaisin Tornionlaaksoon.


Pohjoisen etnisten vähemmistöjen kamppailu kielellisten ja kulttuuristen oikeuksiensa puolesta koskettaa minua henkilökohtaisesti. Olen kasvanut Kemijoen varressa, mutta koen äidinkielekseni Tornionlaakson murteen, joka on lähellä Ruotsissa puhuttua meänkieltä ja Norjassa puhuttua kveeniä. Suhteeni äidinkieleeni on erikoinen: osaan jotakuinkin kirjoittaa sitä, mutta puhuminen ei oikein luonnistu. Suomalaisessa opettajankoulutuksessa on pitkään korostettu, että oppilaille on puhuttava yleiskieltä murteiden sijaan; olenkin miettinyt, onko puhekieleni yleiskielistyminen seurausta kielen luonnollisesta muuttumisesta, vaiko siitä että kasvuympäristössäni - opettajien lapsena ja lapsenlapsena - on huolellisesti artikuloitu yleiskielisyys tietoisesti korvannut vähempiarvoisena pidetyn murteen, joka on esiintynyt nurinkurisesti lähinnä kirjoitettuna kielenä: tekstiviesteissä, kirjeissä ja Timo K. Mukan romaaneissa.


Pohjoiset identiteetit ovat toisinaan monimutkaisia, sillä valtioiden rajat ovat pirstoneet niin saamelaisten kuin suomensukuistenkin kansojen kieli- ja kulttuurialueet, puhumattakaan valtiojohtoisesta kulttuurien ja kielten tietoisesta tuhoamisesta. Toisiinsa linkittyvien identiteettien historiallinen, alueellinen ja kielellinen läheisyys voi tuottaa harhan, että voisin käyttää omaa ääntäni toisen äänenä, etenkin kun ne kauempaa katsottuna tahtovat sulautua samaksi eksoottiseksi lappilaisuudeksi.

Tämän kirjoituksen tarkoitus on olla hankala itselleen. On kiusallista vastata rehellisesti kysymykseen, onnistuinko minä, tai me, lähestymään aihettamme eettisesti ja tarkoituksenmukaisesti, hyvien aikomusten lisäksi myös käytännössä. Yhteisötaiteen haastavuus liittyy genren näennäiseen helppouteen, sillä ovathan eettisyys ja aiheen merkityksellisyys sisään kirjoitettuina vähemmistökulttuuria käsittelevän projektin lähtökohtiin. Usein eettisyys jää kuitenkin näennäiseksi, sillä toisen kulttuurin alueelle meneminen kantaa kolonialismin painolastia, jonka harteilta karistaminen voi olla yllättävän vaikeaa.


Nimeään myöten yhteyttä korostavaan projektiin osallistuminen oli ristiriitainen kokemus: lopputuloksena saimme aikaan kelvollisen näyttelyn, mutta kveenien itsensä ääni oli jäänyt harmillisesti puuttumaan. Se, miten projektia sanoitettiin, ei tietenkään riitaa paljastanut. Kielen valtaa voi käyttää niinkin, että huomio kiinnitetään taiteen ehjäksi selittämiseen teosten tosiasiallisen sisällön sijaan, mikä on toki ymmärrettävää tilanteessa, jossa taiteen sanoittajat ovat yhä useammin samoja kuin taiteen tekijät. Projektin lopputulokseen liittyvä ongelmallisuus, se että sanojen "Kven" ja "Connection" välinen yhteys jäi kovin ohueksi, ei jäänyt vain omaksi huomiokseni. Avajaisten yhteydessä järjestetyssä paneelikeskustelussa kveeniyhteisön edustajat itse totesivat, etteivät kveenitaiteilijat olleet hakeutuneet projektiin, koska eivät kokeneet sitä omakseen. Heille projektin sisältö ja muoto näyttäytyivät ulkopuolelta asetettuina.


Miten tässä näin pääsi käymään? Voiko taiteilija vedota siihen, että parhaani yritin ja sen pitäisi riittää? Millä hän puolustautuu kun käy ilmi, etteivät hyvät aikomukset yltäneetkään aivan maaliin asti? Tunnustan, että minua nolotti kuunnellessani avajaisissa kvääniaktivisti Katriina Pedersenin avaavan omia näkökulmiaan projektiin. Päädyimmekö me sittenkin toistamaan samaa historiallista valta-asetelmaa, jota oli tarkoitus purkaa?


Yhteisötaiteeseen liittyvää aikomusten ja toteutuksen välistä epäsuhtaa pohtiessani luin Suomen arvostelijoiden liiton vuosikirjasta Otso Kantokorven (1957-2018) artikkelin kulttuurisesta omimisesta. Kantokorven huomio nykytaiteen trendeistä osui täsmällisesti Kven Connection -projektimme keskeiseen heikkouteen (Kriittinen piste 2018, s. 124): "Iso osa nykytaiteesta on monin tavoin yhteiskunnallisesti orientoitunutta, mutta usein on valitettavasti kyse hyvää tarkoittavasta mutta tehottomasta, ehkäpä jopa uusformalistiseksi luokiteltavasta eleenomaisesta kantaaottavuudesta. Tehdään sitä, mitä on tapana tehdä, jotta se näyttäisi korrektilta ja edistykselliseltä. Näin syntyy muun muassa yhteisötaiteellisia projekteja, joissa sitoutuminen saattaa jäädä varsin vaatimattomaksi."


Kiitos Otso, tästä voisi ottaa opiksi.

fullsizeoutput_3e-me.jpeg

Identiteetti oon semmonen asia ette met emmä päätä sitä tyhä yksin. Net jotka oon se 'toinen' oon myötä ko rajat laitethaan meiän ja heiän välhiin. Kväänit saattaat meinata paljon siitä ette kuka met olema, mutta kans ulkopuoliset häättyy sitä todistaa. Ja koska kväänit ovat minuriteetti, ussein net toiset ovat majuriteetti. 


Mie en ole sitä vastaan ette muut kirjoittaat tai tekkee taidetta kvääneistä. Se oon intresanttii. Mutta meilä ei ole ollu issoo, ommaa taidenäyttelyy. Met emmä ole saanut näyttäät kuka met olema, ja mitä met haluma kerttoot. 


" During this project, we wanted to find new ways to discuss Kven traditions in a contemporary context; whilst at the same time our goal was to promote inter-cultural dialogue."


(Kven Connection exhibition catalogue) 


Kenen välilä tämä dialoogi oikkeesthaansa oli? Ja kenen tarvet se oli ette meiän tradisjuunit piti tingata uuela tavala? Oliko se kväänitten tarvet, vai oliko se museumin? 


Mie muistan ette avajaisissa näin ensimäistä kerttaa sanan Root Camp. Ette kaikki taiteilijat olthiin olheet Rovaniemellä Root Campissa. Sanoissa oon voimaa. Näyttely laittoi minun juuret Rovaniemheen. Enhän mie koskhaan ole tullu Rovaniemeltä. Minun juuret oon Annijovesta, Vesisaaresta, Norjasta. Minun esivanhemat tulthiin tääpäiväsestä Suomesta, Ruottista ja Ryssästä, mutta mie, ja minun kväänisyys, tullee Norjasta pois. Miksi ei Root Camp ollu Vesisaaressa, Pyssyjovessa, Raisissa, Yykeänvuonossa, Alattiossa, Tenossa, Pykeijässä tai Naavuonossa? Miksi näyttelyä tyhä näytethiin Rovaniemellä ja Vesisaaressa. Miksi ei muuala Ruijaa? 


Piiain se ei ole iso asia muile, mutta minule, ja toisile nuorile kväänin kielen käyttääjile, tämä väsyttää. Met olema saanu koulukirjat täynä punaisia viivoja suomentiimoila koska opettaaja oon suomalainen eikä 'ymmärä' kvääniä, koska "eihän kvääni ole oikkee kieli". Met olema saanu tiettäät ette met olema Suomesta pois, vaikka meiän peret oon asunu Norjassa jo monta sukupolvee. "Eihän kvääni ole oikkee identiteetti". Kven Connectionin mooli oli tingata kväänin tradisjuunia uuela tavala, mutta koko prusjektin pohja oli vanhanaikainen katse kväänin identiteetiä kohtaan. Met olima taas tyhä maahanmuutajia Suomesta, niinko keskelä norjalaistamispolitikin aijala.


Onneksi teokset ja näyttely oli pusitiivinen kokemus. Se oli interesanttii kattoot kuinka kväänin identiteetti, histooria ja kulttuuri oli inspiroinu. Mutta seisoin ja hunteerasin ette prusjekti loppui liian varhain. Olisi interesanttii tiettäät mitä kväänit hunteeraa näyttelystä. Miten met luema teokset. Ja oonko eroja miten kväänit, norjalaiset ja suomalaiset lukkee näyttelyn. Siinä diskusjuunissa se oikkee connection olisi voinu syntyä.


- Katriina Pedersen, kvääniaktivisti