Taidetta toisen kanssa?

Suhtaudun yhteisötaiteeseen varautuneesti, sillä vaikka yhteisölliset lähtökohdat synnyttävätkin paljon kiinnostavaa kulttuuritoimintaa, ei toiminnan tuloksia aina tee mieli kutsua taiteeksi. Toisaalta, osallistava ja sosiaalisesti sitoutunut taide heijastelee erityisen tunnistettavasti meidän aikamme eetosta, jolle on tyypillistä taiteen ja kommunikaation samaistaminen. Olinkin epäluuloisen kiinnostunut hakeutuessani Lapin ja Pohjois-Norjan taiteilijoille suunnattuun Kven Connection -projektiin, jonka tavoitteena oli tehdä taidetta Pohjois-Norjassa asuvan suomensukuisen vähemmistökansan parissa. Kveenin kieli (tai: kainun kieli) sai virallisen vähemmistökielen aseman vuonna 2005, ja projektin tavoitteena lienee ollut tukea etnisen vähemmistön toipumista nor­ja­lais­ta­mis­po­li­tii­kan kaudesta, jolloin kveenien kielellinen ja kulttuurinen identiteetti pyrittiin käytännössä tuhoamaan kokonaan.

Projektin tuloksia oli esillä Norjan Vesisaaressa Ruijan kveenimuseossa marraskuussa 2017 sekä Rovaniemellä Lapin maakuntamuseossa toukokuussa 2018, minkä jälkeen teokset palasivat Vesisaareen kesänäyttelyksi. Tätä kirjoittaessani osa teoksista on esillä galleria Jieriksessä Muoniossa. Tai­tei­li­ja­ve­toi­ses­ti järjestetyssä näyt­te­ly­koko­nai­suu­des­sa "Kveenit - kainulaisten jäljillä" on esillä Katariina Angeria - Sonja Siltala - Merja Briñón -työryhmän valokuvia, Savu E. Korteniemen piirustuksia ja akvarelleja sekä Meri Nikulan ääniteoksia. Teosten rinnalla kulkee kvääniaktivisti Katriina Pedersenin pohdintoja siitä, millaisena ulkopuolisten toteuttama Kven Connection -projekti näyttäytyi kveeninäkökulmasta.

Kven Connection -projektiin kuului kuukauden residenssijakso Varanginvuonolla Vesisaaressa. Otin työskentelyni lähtökohdaksi pohdintani kielen ja todellisuuden kaksoisvalotuksesta, vallan ja yksityisen tason suhteesta. Kiinnitin huomiota siihen, kuinka poliittiset valinnat ja byrokratia luovat todellisuutta ja mietin, miten kysymystä kielestä voisi käsitellä kuvan keinoin. Aloin katsoa rakennuksia: Norjan yleisradioyhtiö on toki antanut äänen kveeneillekin, mutta NRK:n talo symboloi myös valtiovaltaa ja nor­ja­lais­ta­mis­po­li­tiik­kaa. Entäpä sitten suomalaisten Vesisaareen lahjoittama, vuonna 1977 julkaistu Siir­to­lais­mo­nu­ment­ti? Teoksen toteuttaneen kuvanveistäjä Ensio Seppäsen mukaan Siir­to­lais­mo­nu­men­tin hallitsevin hahmo on norjalainen mies. Hänen jalkojensa juuressa istuu nuori nainen ja naisen isä, joka on kveeni. Tulevaisuutta edustaa naisen ja norjalaismiehen lapsi. Seppänen ei kommentoi, edustaako nainen tässä symboliikassa kveeniyttä; hänelle näyttää jäävän, niin kuin naisille tällaisissa kerrontamuodoissa usein, nimettömän välittäjän ja kannattelijan rooli. Patsaan jul­kis­ta­mi­sa­jan­koh­ta­na tämä asetelma - suomalainen menneisyys ja norjalainen tulevaisuus - näyttäytyi luonnollisena, ja oli sopusoinnussa nor­ja­lais­ta­mis­po­li­tii­kan kanssa.

Seppäsen teosta on helppo jälkiviisaana arvostella, mutta ehkä hyödyllisempää olisi pohtia, millaista asetelmaa me itse rakensimme, ja kenen lähtökohdista - alkaen hakuilmoituksesta, "Root Campista" ja re­si­dens­si­työs­ken­te­lys­tä aina näyt­te­ly­koko­nai­suu­den valmistumiseen asti. Kenen sanoilla keskeisiä kysymyksiä muodostettiin?

Projektin teemaksi vakiintunut sanayhdistelmä "language - borders - migration" viittasi siihen, että kveeniys nähtiin lähinnä materiaalina ja alustana, josta käsin tarkasteltiin laajempia kysymyksiä. Näin myös itse toimin, vaikka lähestymistapani oikeutus mietityttikin minua. Osallistuminen kveeniyhteisön parissa tehtävään projektiin olisi ollut helpompi perustella, jos olisin itsekin kveeni. Meidän historiamme sivuavat toisiaan, mutta eivät ole samaa. Tosin opin juuri, että oli siinä hilkulla etteikö minunkin sukuni olisi päätynyt Ruijaan: 1800-luvun puolivälin nälkävuosina isoisäni isovanhemmat Maria (os. Kivijärvi) ja Salomon Kulluvaara lähtivät Jäämeren rannikolle paremman elämän toivossa. Jäämeri osoittautui kuitenkin liian kovaksi vastukseksi, sillä Salomon oli vähällä hukkua, ja niin esivanhempani palasivatkin takaisin Tornionlaaksoon.

Pohjoisen etnisten vähemmistöjen kamppailu kielellisten ja kulttuuristen oikeuksiensa puolesta koskettaa minua henkilökohtaisesti. Olen kasvanut Kemijoen varressa, mutta koen äidinkielekseni Tornionlaakson murteen, joka on lähellä Ruotsissa puhuttua meänkieltä ja Norjassa puhuttua kveeniä. Suhteeni äidinkieleeni on erikoinen: osaan jotakuinkin kirjoittaa sitä, mutta puhuminen ei oikein luonnistu. Suomalaisessa opet­ta­jan­kou­lu­tuk­ses­sa on pitkään korostettu, että oppilaille on puhuttava yleiskieltä murteiden sijaan; olenkin miettinyt, onko puhekieleni yleiskielistyminen seurausta kielen luonnollisesta muuttumisesta, vaiko siitä että kasvuympäristössäni - opettajien lapsena ja lapsenlapsena - on huolellisesti artikuloitu yleiskielisyys tietoisesti korvannut vähempiarvoisena pidetyn murteen, joka on esiintynyt nurinkurisesti lähinnä kirjoitettuna kielenä: tekstiviesteissä, kirjeissä ja Timo K. Mukan romaaneissa.

Pohjoiset identiteetit ovat toisinaan monimutkaisia, sillä valtioiden rajat ovat pirstoneet niin saamelaisten kuin suomensukuistenkin kansojen kieli- ja kulttuurialueet, puhumattakaan valtiojohtoisesta kulttuurien ja kielten tietoisesta tuhoamisesta. Toisiinsa linkittyvien identiteettien historiallinen, alueellinen ja kielellinen läheisyys voi tuottaa harhan, että voisin käyttää omaa ääntäni toisen äänenä, etenkin kun ne kauempaa katsottuna tahtovat sulautua samaksi eksoottiseksi lappilaisuudeksi.

Tämän kirjoituksen tarkoitus on olla hankala itselleen. On kiusallista vastata rehellisesti kysymykseen, onnistuinko minä, tai me, lähestymään aihettamme eettisesti ja tar­koi­tuk­sen­mu­kai­ses­ti, hyvien aikomusten lisäksi myös käytännössä. Yhteisötaiteen haastavuus liittyy genren näennäiseen helppouteen, sillä ovathan eettisyys ja aiheen merkityksellisyys sisään kirjoitettuina vä­hem­mis­tö­kult­tuu­ria käsittelevän projektin lähtökohtiin. Usein eettisyys jää kuitenkin näennäiseksi, sillä toisen kulttuurin alueelle meneminen kantaa kolonialismin painolastia, jonka harteilta karistaminen voi olla yllättävän vaikeaa.

Nimeään myöten yhteyttä korostavaan projektiin osallistuminen oli ristiriitainen kokemus: lopputuloksena saimme aikaan kelvollisen näyttelyn, mutta kveenien itsensä ääni oli jäänyt harmillisesti puuttumaan. Se, miten projektia sanoitettiin, ei tietenkään riitaa paljastanut. Kielen valtaa voi käyttää niinkin, että huomio kiinnitetään taiteen ehjäksi selittämiseen teosten tosiasiallisen sisällön sijaan, mikä on toki ymmärrettävää tilanteessa, jossa taiteen sanoittajat ovat yhä useammin samoja kuin taiteen tekijät. Projektin lopputulokseen liittyvä ongelmallisuus, se että sanojen "Kven" ja "Connection" välinen yhteys jäi kovin ohueksi, ei jäänyt vain omaksi huomiokseni. Avajaisten yhteydessä järjestetyssä pa­nee­li­kes­kus­te­lus­sa kveeniyhteisön edustajat itse totesivat, etteivät kveenitaiteilijat olleet hakeutuneet projektiin, koska eivät kokeneet sitä omakseen. Heille projektin sisältö ja muoto näyttäytyivät ulkopuolelta asetettuina.

Miten tässä näin pääsi käymään? Voiko taiteilija vedota siihen, että parhaani yritin ja sen pitäisi riittää? Millä hän puolustautuu kun käy ilmi, etteivät hyvät aikomukset yltäneetkään aivan maaliin asti? Tunnustan, että minua nolotti kuunnellessani avajaisissa kvääniaktivisti Katriina Pedersenin avaavan omia näkökulmiaan projektiin. Päädyimmekö me sittenkin toistamaan samaa historiallista valta-asetelmaa, jota oli tarkoitus purkaa?

Yhteisötaiteeseen liittyvää aikomusten ja toteutuksen välistä epäsuhtaa pohtiessani luin Suomen arvostelijoiden liiton vuosikirjasta Otso Kantokorven (1957-2018) artikkelin kulttuurisesta omimisesta. Kantokorven huomio nykytaiteen trendeistä osui täsmällisesti Kven Connection -projektimme keskeiseen heikkouteen (Kriittinen piste 2018, s. 124): "Iso osa nykytaiteesta on monin tavoin yhteiskunnallisesti orientoitunutta, mutta usein on valitettavasti kyse hyvää tarkoittavasta mutta tehottomasta, ehkäpä jopa uusformalistiseksi luokiteltavasta eleenomaisesta kantaaottavuudesta. Tehdään sitä, mitä on tapana tehdä, jotta se näyttäisi korrektilta ja edistykselliseltä. Näin syntyy muun muassa yhteisötaiteellisia projekteja, joissa sitoutuminen saattaa jäädä varsin vaatimattomaksi."

Kiitos Otso, tästä voisi ottaa opiksi.