Kamppailua pohjasen kielillä
Teksti on julkaistu alun perin Kaltion numerossa 5/21
Ko avhaan suuni etelässä, minulta kysythään että oletko Lapista. Ko avhaan suuni saukoskelaisen vasanmerkkuupaikan asennolla, minulta kysythään että oletko länsirajalta. Ko kerron nimeni Väylänvarressa, minulta kysythään että oleksie Pellosta. Vastaan kaikkiin myöntävästi, vaikkei mikhään ole aivan totta: Suomen Lappi on paikka, joka on luotu nykyiset valtionrajat ylittävän Länsipohjan eli Meänmaan, vanhan Peräpohjolan ja Suomen puoleisen Saamenmaan siihaan ja päälle. Eikä mithään raijjaa ole luonnostansa olemassakhaan. Oon vain väylät ja muut keinot, oon tunturit, selkoset ja vuonot, jokka ovat osottanheet ihmiselle hänen paikkansa. Ja seki vielä, etten mole koskhaan asunu Väylänvarressa. Mutta kuitenki: ko mie kuulen Torniolaakson kieltä niin soon ko tulisin kothiin. Ja ko mie kuulen kväänitten kieltä niin solis ko yhyttäis kaonheeksi luullun sisaruksensa.
Mie piän että meillä pohjasessa oon sekä saamen- että suomensukuisia kieli- ja kulttuurialuheita, jokka oon ylirajaisia - nykytermiä käyttääkseni. Mie piän että meillon täällä vieretysten ja päälletysten monta maata ja maailmaa, eikä niitä voi kokonansa erottaa toisisthaan: oon Saamenmaa, oon Meänmaa ja oon kväänitten maa, ja net maailmat tulevat toelisuueksi siellä missä niitä tehhään toeksi sanoilla ja teoilla. Niinki voi käyä, että kaukainen pohjanen maa tullee toeksi jossaki etelän syrjäseuvuilla, vaikkapa jossaki yksiössä Helsingissä tai Oslossa tai Stokholmissa, tai minne elämä meitä saattaakhaan heitellä.
Hunteeraaksie että miksi mie kirjuutan näin, ko tämole mikhään pohjasen murhtejen teemanumerokhaan. Miksi mien käytä ylheiskieltä jonka met kaikki olemma vasiten oppinheet kouluitten stooleilla? No, joskus soon vain soma vaihtaa omhaan kiehleen. Mie piän että tämä minun ja meän kieli, meänkieli, tuntuu koko ruuhmiissa eriltä ko suomen ylheiskieli. Koko maailma näyttää erilaiselta ko kielen rekisteri vaihtuu. Mutta oon siinä kysymys muustaki ko tuntheista ja maisemista. Kielessä oon aina kysymys myös vallasta. Valtaa käytethään jo siinä että kuttuthaanko jotaki kielimuotoa kieleksi eli murtheeksi. Molen ottanu itelleni vallan sanoa että minulle tämon kieli. Annan toisen esimerkin kielen ja vallan suhtheesta: mie piän, että tätä meän kieltä oon soma käyttää sillon ko praattaan vaikka kvääninkielisten kanssa, ko meän kiehliin ei liity samala tavalla valtasuhetta kuin vähemistökielen ja suomen ylheiskielen suhtheeseen. Käyttäessäni meänkieltä en varmastikhaan puhu sitä 'oikein'. Mutta ehkä soon hyä justhiinsa niin: käyttämällä vähemmistökieltä valtakielen siihaan en myöskään tule väittänheeksi että minun kieleni oon jotenki enämpi, jotenki puhthaampi, parempi tai uuenaikusempi verrattuna vaikka Ruottin tai Ruihan puoella puhuttuihin suomensukuisiin kiehliin: meänkiehleen ja kväänin eli kainun kiehleen.
Meän kielet eivät ole olemassa sitä varten ettemmäkö met voitas muuten raatata keskenämme. Met tiämmä oikein hyvin, että häätys vaihettaa engelskaan jos tässä mailmassa halvaa tiottaa asjansa mahollisimman äkäsesti eli tehokkaasti. Mutta ko ei net kielet olekhaan olemassa vain tiottamista varten. Oma kieli oon se tausta jota vasten voi tunnistaa ittensä. Kaikkein pienimmätkin kielet ovat korvaamattoman arvokkaita, sillä jokhainen kieli kantaa mukahnaan kokonaista maailmaa. Jos kieli sammuu, katoaa samalla se maailma joka kielen oon synnyttäny. Vistottaa ajatellakki kuinka monta maailmaa onkhaan vaarassa kaota muistin ja tion piiristä. Hunteeraan monasti Simone Weilin esittämää kysymystä: miten itkeä semmosen katoamista, jonka olemassaolosta met emmä tiä mithään.
Vähemmistökielet kantavat tion lisäksi mukahnaan myös paljon kipua. Joskus se kipu on tietoa siitä ettei tiä, tyihän tuntua syänalassa sen tähen ettei ossaa ommaa kieltä, tai oon muista syistä joutunu vaikenemhaan omalla kielelhään. Joskus se kipu oon vain väsymystä: sitä ettei enhään jaksaisi kamppailla valtaa vasthaan. Joskus kipu oon ruuhmiillista, soon väkivallalla isketty kalloluihin ja rystyshiin. Vähemmistökielisten kohtaamasta väkivallasta puhuthaan myös runossa "Oma kieli", jonka löysin joitaki vuosia sitten Vesisaaren kirjastosta teoksesta, jonka nimi oli "Solgunni muistelee - Solgunn forteller". Kirjuutin runon muistikirjaani, ko se niin kosketti minua. Laitan siitä otheen tähän, ko piän että soon jaettu kokemus kväänitten lisäksi monille meänkielisille ja saamelaisille:
”Taivas oon suuri
Tätđet loistavat kirkkaasti maailman lapsille
Maailman lapset puhhuuvat ommaa kieltä
- -
Pikku Vili on kainulainen
ja hän puhhuu ommaa kieltä
Nyt hän ei tartte pölätä että saapi sölkhään
ko hän puhhuu ommaa kieltä”
Niin, tartteeko sitä pölätä että saapi sölkhään jos puhhuu ommaa kieltä? Ennen aikhaan soli monille vähemmistökielisille kläpeille toelinen pelko, mutta mie piän että siihen pölkäämisheen ja kielelhään vaikenemisheen riittää monasti vähempiki. Näkymätön vahinko tehään naurulla, ylheenkatseella, oikiakielisyyen paihneella, opettajan punakynämerkinnöillä. Kipua, jota ei tunnisteta kivuksi, oon myös helppo vähätellä: mitä sie tyihää, heitä pois.
Met praatasimma kiehleen ja myös kiphuun liittyvistä asjoista ko perustimma kuraattorityöryhmää tämän vujen Young Arctic Artists - näyttelyä varten. Hunteerasimma kuraattori-kollegani Panu Johanssonin kanssa että täällä pohjasessaassuu ihmisiä, jokka eivät ole enemmistöä mutta ei heitä räknätä alkupöräiskansaksikhaan. Päätimä että met halvaamma kuttua tämän vujen näyttelyä suunnittelemhaan myös kväänitten edustajia. Ja niin met pyysimmä ja saimma fölhjyyn kvääniaktivisti Katriina Pedersenin ja kväänitaustaisen kuvataiteilijan Åsne Kummeneje Mellemin. Yhessä met laajimma näyttelykuttun joka oli suunnattu kaikille arktisen aluheen nuorille taiteilijoille. Tietenki met ajattelimma vasiten nuoria kväänitaiteilijoita, mutta eshiin nousseet kysymykset oon kuitenki semmosia että monet muutki saattaat löytää niistä jotaki tuttua. Sillä vähemmistökieliä oon muitaki ko verbaalisia eli kirjuutettuja ja puhuttuja kieliä.Oikiasthaan mie piän, että meillä jokhaisella oon oma yksityinen kielensä, joka jollaki tavalla eroaa jaetusta, vallalla olevasta kielestä.
Näyttelyn aiheeksi valittiin "Kamppailu"; soon tuttua hommaa monille pohjasen ihmisille. Katriina Pedersen havainnollisti vähemmistökielisen kamppailua näyttelykuttussa:
"Ko ihminen oon uhattu, hänelä oon kolme valinttaa: taistela, pajeta eli jäättyyt paikale. Net oon hyvät valinat silloin ko uhka tullee hopusti. Mutta ko uhkatila jatkuu eli emmä saata varjela itteä, siitä tullee probleema. Mie saatan kamppaila minun kielen puolesta, mie saatan pajeta minun kielestä ja mie saatan fryysätä minun kielheen. Kaikki täheliset responsit kielen assimilaatihoon. Kunka se kvääniilä ja muila minoriteetiila mennee – elläävätkö kaikki jatkuuvan assimilasuuni-stressin alla? Mie opetan kväänin kieltä ja kulttuuria mutta minun sisälä oon ushein konflikti justhiinsa tämän tähen. Eikö se olis helpompi tyhä heittäät koko homman? Se oon kuitenki kumma kunka ihmiset ruppee puhumhaan kvääni ja olemhaan kvääni silloin ko net just heittää kamppailun / pavon / fryysäyksen."
Kielelisen kamppailun tematiikka oon läsnä myös kväänitaustaisen runoilijan M Seppola Simonseninesikoiskokoelmassa "Nord" (Boksingel 2020). Met käänsimmä Katriina Pedersenin kanssa muutamia Seppola Simonsenin ruihankielisiä runoja kvääniksi Young Arctic Artist -näyttelhyyn, ja tahomma tarjota net myös Kaltion lukijoille. Olkaapa hyät!