Background
20.8.2020

Aino-ta­rus­ta Anni-tyt­töön

Ku­lu­nei­ta kää­rin­lii­no­ja ja tuo­rei­ta haa­vo­ja

Ar­tik­ke­li on alun­pe­rin jul­kais­tu Kal­tios­sa 1/20 ja luet­ta­vis­sa myös ver­kos­sa nä­köis­ver­sio­na.


Kii­tän tut­ki­ja FT Nii­na Hä­mä­läis­tä ar­tik­ke­lin kä­si­kir­joi­tus­ta kos­ke­vis­ta huo­miois­ta.

En puhu omal­la suul­la,

pu­hun suul­la suu­rem­mal­la - -


Tuo­ma­ri Nur­mio & Toh­to­ri Hil­li­lä: Tu­li­ki­pi­nä

Aloi­tan le­vy­ar­vos­te­lul­la. Vii­me elo­kuus­sa jul­kais­tiin kokoel­ma­le­vy Ka­le­va­la elä­vä­nä tai kuol­lee­na Vol 1 (Val­li­la Music House Oy 2019), joka on osa Tuo­ma­ri Nur­mion ja Juha Hur­meen Ka­le­va­la­Fest -han­ket­ta. Hank­keel­laan Nur­mio ja Hur­me ha­lua­vat pe­las­taa kan­san­ru­nou­den hau­das­taan ja an­taa Ka­le­va­lal­le elä­vöit­tä­vän säh­kös­ho­kin, me­to­di­naan ”mo­ni­tai­teel­li­nen, -kult­tuu­ri­nen ja -tie­teel­li­nen yl­lä­tys­hyök­käys ka­le­va­lai­sen kan­san­pe­rin­teen kimp­puun”(www.ka­le­va­la­fest.fi). Tai­dok­kai­ta tul­kin­to­ja kuun­te­lee mie­lel­lään, mut­ta eri­tyi­sen eläh­dyt­tä­vä­nä avauk­se­na­nä­kö­kul­mien mies­kes­kei­syyt­tä on vai­kea pi­tää. Rock-es­te­tiik­kaa ru­no­lau­lut­ra­di­tioon yh­dis­tä­vän le­vyn ylei­sil­me on si­kä­li pet­ty­mys, et­tei huo­mio ole ne­li­pol­vi­sen tro­keen te­ho­jen hyö­dyn­tä­mi­ses­sä, vaan sa­no­tuk­sis­sa val­lit­see lop­pusoin­tui­nen tuon­ti­ta­va­ra, mikä kuu­liai­ses­ti nou­dat­taa lu­te­ri­lai­sel­la puh­da­sop­pi­suus­kau­del­la aloi­tet­tua ru­no­lau­lun hä­vit­tä­mis­pyr­ki­mys­tä. Kun siis rok­ka­ri rii­mit­te­lee vi­haa­van­sa ”ka­le­va­la­mit­taa”, so­pi­si tar­kis­taa vie­lä ker­taal­leen, ke­nen lau­lua tu­lee­kaan lau­la­neek­si. On­han le­vyl­lä toki nii­tä­kin muusi­koi­ta, jot­ka hä­peä­mät­tö­män epä­ajan­mu­kai­ses­ti so­vit­ta­vat sa­nan­sa ru­no­lau­lu­mit­taan, jon­ka toi­siin maa­il­moi­hin upot­ta­va pol­jen­to on olen­nai­nen osa har­vi­nais­laa­tui­sen kie­lem­me kau­neut­ta. Mut­ta entä se säh­kös­hok­ki? Jo­tain sel­lais­ta yrit­tä­nee Ismo Alan­ko punk-pas­tis­sil­laan Vi­haan Ka­le­va­laa, jon­ka sa­nois­ta saan sel­vää sen ver­ran, et­tei hän ha­lua leu­ka­par­taa eikä ole kiin­nos­tu­nut my­to­lo­giois­ta, vaik­ka tyk­kää­kin tui­jo­tel­la Tuo­ne­lan vir­taan. Pek­ko Käp­pi ja K:H:H:L te­ke­vät Ai­nos­ta vi­hai­sen nuo­ren nai­sen, joka ma­naa vel­jen­sä suo­hon ja hais­tat­te­lee Väi­nä­möi­sel­le. Kap­pa­le toi­mii hie­no­na jat­ko­na Pek­ko Kä­pin nais­lau­lu­jen sar­jal­le, mut­ta vas­ta­tul­kin­to­jen pe­rin­tee­seen ei tä­mä­kään Aino tuo mi­tään eri­tyi­sen uut­ta.

Ku­lu­nei­suu­des­ta


Tun­nus­tan: mi­nä­kään en jak­sa Ka­le­va­laa, sil­lä sen kie­li on teen­näis­tä ja ta­ri­nat tunk­kai­sia. Ai­non koh­ta­lo ei jak­sa jär­kyt­tää eikä vaka van­ha Väi­nä­möi­nen är­syt­tää. Toki kun­nioi­tan Elias Lönn­ro­tin hen­gen­tuo­tet­ta ai­kan­sa ku­vas­ta­ja­na, mut­ta si­säl­löl­tään Ka­le­va­la on kan­sal­li­suusaat­teen lä­päi­se­mä, ei­vät­kä uu­det vaat­teet tätä läh­tö­koh­taa muuk­si muu­ta.


Var­hai­sim­mat ru­no­lau­lu­jen ke­rää­jät pi­ti­vät eep­pi­siä ru­no­ja vie­lä myyt­ti­si­nä, mut­ta suo­ma­lai­suusaa­te kään­si suun­nan. Ver­tai­le­va ote sai väis­tyä myös kan­san­ru­nou­den tut­ki­muk­ses­sa, kun kan­sal­lis­ro­mant­tis­ten aat­tei­den myö­tä ta­ru­ja alet­tiin pi­tää his­to­rial­li­si­na ku­vauk­si­na suo­ma­lais­ten mui­nai­suu­des­ta. Ka­le­va­lan syn­ty­sa­nat lausui K.A.Gott­lund vuon­na 1817:


- - jos tah­dot­tai­siin ke­rä­tä van­hat kan­san­ru­not ja niis­tä muo­dos­taa jär­jes­tel­mäl­li­nen koko­nai­suus - - ja näin ja­los­tet­tu­na, oman omi­nais­laa­tun­sa lois­tos­sa ja kun­nias­sa, it­ses­tään tie­toi­sek­si tul­lee­na ja oman ke­hi­tyk­sen­sä sä­de­ke­hä ym­pä­ril­lään Suo­men kan­sa­kun­ta he­rät­täi­si ai­ka­lais­ten ja jäl­ki­maa­il­man ihai­lua.


Jäl­ki­maa­il­ma on­kin nos­ta­nut Lönn­ro­tin Ka­le­va­lan Suo­men kan­sal­li­see­pok­sen ase­maan, mikä on ol­lut omi­aan häi­vyt­tä­mään suul­li­sen ru­no­lau­lu­pe­rin­nön kie­lel­li­set ja kult­tuu­ri­set juu­ret. Ru­no­ja on toki lau­let­tu myös Suo­men alu­eel­la, mut­ta Ka­le­va­lan ma­te­ri­aa­li on ke­rät­ty enim­mäk­seen Kar­ja­las­ta, kar­ja­lak­si. Tätä kult­tuu­ri­sen omimi­sen ai­heut­ta­maa vi­nou­maa aika ei ole kor­jan­nut, sil­lä kan­sal­lis­gal­le­ria Ate­neu­min sei­näl­lä edel­leen va­lis­te­taan Ka­le­va­lan ole­van ”pai­net­tu kokoel­ma van­ho­ja suo­ma­lai­sia ru­no­ja”. Et­no­na­tio­na­lis­ti­nen pro­pa­gan­da on to­si­aan upon­nut te­hok­kaas­ti; enää ei rii­tä ru­no­jen ”suo­ma­lai­suu­den” ko­ros­ta­mi­nen kar­ja­lai­sen ja mui­den itä­me­ren­suo­ma­lais­ten kult­tuu­rien kus­tan­nuk­sel­la, vaan väit­tä­mäl­lä Ka­le­va­laa ”kokoel­mak­si” an­ne­taan kau­no­kir­jal­li­sel­le teok­sel­le au­tent­ti­sen do­ku­men­tin pai­noar­vo.


Omimi­sen on­gel­maa voi­daan lä­hes­tyä toi­ses­ta­kin nä­kö­kul­mas­ta. Es­sees­sään Sa­duis­ta J.R.R.Tol­kien ver­taa huo­mio­ky­vyn el­py­mis­tä ik­ku­noi­den pe­se­mi­seen: al­ku­jaan kirk­kaas­ti näh­dyis­tä asiois­ta on pois­tet­ta­va ku­lu­nei­suu­den li­kai­sen­har­maat tah­rat – eli ha­lun omis­taa. Tol­kien jat­kaa:


Tämä ku­lu­nei­suus on itse asias­sa ran­gais­tus ”omimi­ses­ta”. Ku­lu­neet ja (huo­nos­sa mie­les­sä) tutut asiat ovat sel­lai­sia, jot­ka olem­me omi­neet oi­keu­del­li­ses­ti tai aja­tuk­sis­sa. Sa­nom­me tun­te­vam­me ne. Niis­tä on tul­lut esi­nei­tä, joi­den ki­mal­lus, väri tai muo­to jos­kus kiin­nit­ti huo­miom­me. Sik­si otim­me ne kä­teem­me ja lu­kit­sim­me ne kät­köi­him­me, to­tuim­me nii­hin ja to­tut­tuam­me lak­ka­sim­me kat­so­mas­ta nii­tä.


Ru­no­lau­lu­pe­rin­teel­le on Lönn­ro­tin kä­sit­te­lys­sä ja suo­ma­lai­suusaat­teen jäl­ki­läm­mös­sä käy­nyt juu­ri näin: olem­me ot­ta­neet ru­not omai­suu­dek­sem­me. Toi­si­naan kai­vam­me him­men­ty­neet pe­rin­tö­esi­neet la­si­kaa­peis­taan miet­tien kiusaan­tu­nei­na, mitä niil­le kuu­lui­si teh­dä.


Mi­nun­kin mie­li­ku­va­ni kan­san­ru­nou­des­ta oli­vat vuo­sien ajan yhtä kuin tuo­hi­vir­sut, kan­sal­lis­pu­vut ja juh­la­pu­heet, joi­hin koh­dis­tu­vas­ta in­hos­ta myös Nur­mion ja Hur­meen Ka­le­va­la­Fest -han­ke on saa­nut puh­tia. Ka­le­va­la ja ru­no­lau­lu kuu­lui­vat mie­li­ku­vis­sa­ni erot­ta­mat­to­mas­ti yh­teen aina vuo­den 2009 jou­lu­kuu­hun saak­ka, jol­loin pää­sin vie­rai­le­maan­vie­nan­kar­ja­lai­sen ru­no­lau­la­ja Sant­ra Rem­su­je­van (1914 – 2010) ko­to­na Vuok­ki­nie­mes­sä. Kus­ki­na toi­mi­nut Ju­min­ke­ko-sää­tiön pu­heen­joh­ta­ja ja pe­rin­teen­ke­rää­jä Mark­ku Nie­mi­nen lait­toi nau­hu­rin pääl­le ja al­koi maa­ni­tel­la Sant­raa lau­la­maan, sa­mal­la kun me kyy­ti­läi­set hör­pim­me tee­tä ja seu­ra­sim­me si­vusil­mäl­lä hiih­to­ki­so­ja tau­lu­te­le­vi­sios­ta.


Sant­ra aloit­ti­kin lau­lun. Nuot­ti kuu­los­ti ko­vin mon­o­to­ni­sel­ta län­si­mai­seen musiik­ki­kult­tuu­riin tot­tu­nee­seen kor­vaan, ja ei­vät­kä sa­nat­kaan saa­neet syt­ty­mään: hän­hän lau­loi Sam­mon ta­ko­mi­ses­ta, ai­hees­ta joka tun­tui tur­han­kin tutul­ta. Seu­ra­sin ru­no­lau­lua puo­lel­la kor­val­la, ja mie­lee­ni jäi lä­hin­nä lau­lun lop­pu: Sam­po oli pii­lo­tet­tu, ja Mark­ku ky­syi mitä sit­ten ta­pah­tui. Sant­ran uu­moi­le­ma juo­ni­ku­vio ei vas­tan­nut Ka­le­va­las­ta tut­tua ta­pah­tu­ma­ket­jua. Sil­loin pin­ta­puo­li­ses­ti op­pi­ma­ni tie­to muut­tui oi­val­luk­sek­si: Sant­ran muis­te­le­ma runo oli to­si­aan osa it­se­näis­tä, suul­lis­ta pe­rin­töä, eikä suul­li­ses­sa ru­nos­sa ole py­säy­tet­ty­jä sa­no­ja se­li­tyk­si­neen, ei luk­koon lyö­ty­jä lop­pu­tu­lok­sia. En­nen kaik­kea: ei ole mi­tään ee­pos­ta. On vain sa­no­jen vir­ta.


Jat­kaes­sam­me mat­kaa Mark­ku oli in­nois­saan. Nyt te sait­te kuul­la jo­tain har­vi­nais­ta, sil­lä tätä Sam­po-ru­noa ei olla suul­li­ses­sa pe­rin­tees­sä ta­vat­tu vii­mei­seen sa­taan vuo­teen, hän va­lis­ti kyy­ti­läi­si­ään. Olin häm­men­ty­nyt, sekä iki­van­han ru­no­lau­lun to­dek­si tu­le­mi­ses­ta että omas­ta tark­kaa­mat­to­muu­des­ta­ni ai­nut­ker­tai­ses­sa ti­lan­tees­sa.

Aino


Toi­nen avain ru­no­lau­lu­jen ole­muk­sen ym­mär­tä­mi­seen oli jo vuo­sia lo­ju­nut kir­ja­hyl­lys­sä­ni. Olin löy­tä­nyt kir­jas­ton pois­to­myyn­nis­tä Suo­men kan­san van­hat ru­not – an­to­lo­gian en­sim­mäi­sen osan, Vie­nan lää­nin ru­not I:n vuo­del­ta 1908. Ny­kyi­sin myös di­gi­taa­li­se­na löy­ty­vä kokoel­ma kä­sit­tää kaik­ki­aan 34 ni­det­tä, jois­sa on py­rit­ty jul­kai­se­maan lä­hes kaik­ki ar­kis­toi­hin ja kir­jal­li­siin läh­tei­siin tal­len­net­tu nk. ka­le­va­lai­nen ru­nous. Nah­ka­sel­käi­nen ja mar­mo­roin­ti­ku­vioi­duil­la kan­sil­la so­mis­tet­tu kir­ja oli pak­su ja pai­na­va, si­vut oli­vat ajan kel­las­tut­ta­mat. Teok­sen lä­hes­tyt­tä­vyyt­tä ei hel­pot­ta­nut ru­no­jen kar­ja­lan kiel­tä vaih­te­le­vin ta­voin mu­kai­le­va kir­joi­tusa­su, mut­ta mi­nua vie­hät­ti ja kum­mas­tut­ti ot­si­koin­tien tut­tuu­den ja si­säl­lön vie­rau­den vä­li­nen jän­ni­te, eri­tyi­ses­ti 4. osan Ai­no­ru­no­jen koh­dal­la: ot­si­kos­ta huo­li­mat­ta­ru­no­toi­sin­to­jen pää­hen­ki­lö ei ol­lut­kaan Aino vaan Anni, eikä Väi­nä­möi­ses­tä pu­hut­tu mi­tään. Ru­nois­sa kuo­le­maa ei ver­hot­tu huk­ku­mi­son­net­to­muu­dek­si, vaan yhä uu­del­leen tyt­tö kii­pe­si kirs­tun pääl­le ja hirt­täy­tyi. Toi­sin sa­noen, näil­lä ru­noil­la ei ol­lut juu­ri­kaan te­ke­mis­tä Ka­le­va­lan Ai­non kans­sa.


Ka­le­va­lan ja ru­no­lau­lu­pe­rin­teen sa­mais­ta­mi­sen on­gel­mal­li­suus ki­tey­tyy­kin Lönn­ro­tin ken­ties tun­ne­tuim­paan luo­muk­seen, ta­ri­naan on­net­to­mas­ta Ai­nos­ta, joka jou­tuu mies­ten val­ta­pyr­ki­mys­ten vä­li­kap­pa­leek­si. Aino-ku­vas­ton uu­dis­ta­jat tus­kin voi­vat ohit­taa Ak­se­li Gal­len-Kal­le­lan iko­nis­ta trip­tyyk­kiä Aino-taru (1891), jon­ka kes­kim­mäi­ses­sä pa­nee­lis­sa van­ha (vaa­tetet­tu) mies ku­rot­tau­tuu koh­ti nuor­ta (alas­ton­ta) tyt­töä. Maa­laus he­rät­ti taan­noi­sen #me­too -kam­pan­jan yh­tey­des­sä kes­kus­te­lua sii­tä, ku­vaa­ko Aino-taru sek­su­aa­lis­ta häi­rin­tää. Jäl­leen ker­ran kri­tiik­ki koh­dis­tui fik­tii­vi­sen Väi­nä­möis-hah­mon toi­min­taan, ei tai­tei­li­jan ja läh­de­teks­ti­nä toi­mi­neen Ka­le­va­lan kir­joit­ta­jan tul­kin­nal­li­siin va­lin­toi­hin.


Lönn­rot kehi Ai­non­sa kokoon ai­na­kin kol­mes­ta eril­li­ses­tä ru­nos­ta: Kil­pa­lau­lan­nas­ta, Hirt­täy­ty­neen nei­don ru­nos­ta sekä Vel­la­mon nei­don on­gin­nas­ta. Läh­de­ma­te­ri­aa­li­aan kir­jai­li­ja kä­sit­te­li mie­li­val­tai­ses­ti, min­kä seu­rauk­se­na juo­ni on­tuu. Kuva van­has­ta mah­ti­mie­hes­tä nuo­ren nai­sen ha­vit­te­li­ja­na on ym­mär­ret­tä­vä Lönn­ro­tin edus­ta­man pat­riar­kaa­li­sen kult­tuu­rin nä­kö­kul­mas­ta, mut­ta esi­kris­til­li­sis­sä itä­me­ren­suo­ma­lai­sis­sa kult­tuu­reis­sa avioi­tu­mi­nen hah­mo­tet­tiin nai­sen ja su­vun, ei mie­hen nä­kö­kul­mas­ta. Van­ha mies ei voi­nut myös­kään hyö­dyn­tää ase­maan­sa pa­ri­suh­de­mark­ki­noil­la, vaan täl­lä alu­eel­la hä­nen val­tan­sa mi­tä­töi­tyi. Ru­nois­sa van­han Väi­nä­möi­sen ko­sin­ta-ai­keet päät­ty­vät useim­mi­ten hei­koin tu­lok­sin, mil­lä on ol­lut il­mei­set, yh­tei­söl­li­siä nor­me­ja vah­vis­ta­vat syyn­sä.


Al­ku­teks­teil­le us­kol­li­sem­man ku­van Väi­nä­möi­sen ja nuor­ten nais­ten suh­teis­ta an­taa Mau­ri Kun­nak­sen Koi­rien Ka­le­va­la, jos­sa Väi­nä­möi­nen säi­käh­tää ak­tii­vis­ta Ai­noa. Ase­tel­ma muis­tut­taa Vel­la­mon nei­don on­gin­ta -ru­noa, jos­sa Väi­nä­möi­sen on­keen tart­tuu ve­den­nei­to. Olen­nol­ta puut­tu­vat ko­rut, nai­seu­den att­ri­buu­tit, jo­ten ukko luu­lee saa­lis­taan ka­lak­si ja ai­koo pais­taa sen il­lal­li­sek­si. Nei­to on kui­ten­kin tois­ta miel­tä:


Ohoh, van­ha Väi­nä­möi­ni, en tul­lut si­nul­le lo­hi­sek­si lou­naak­si,

vaan ikui­sek­si puo­li­sok­si, pää­na­lai­sen pa­ni­jak­si.


On mie­hen vuo­ro pa­la­ta äi­din hel­moi­hin kal­lel­la ky­pä­rin ja va­lit­taa ou­toa ko­si­jaan­sa.

Anni-tyt­tö


Tar­tuin uu­del­leen Vie­nan lää­nin ru­not I -teok­seen taus­toit­taes­sa­ni itä­me­ren­suo­ma­lais­ta my­to­lo­gi­aa kä­sit­te­le­vää teos­sar­jaa­ni Vii­mei­nen. Vuo­sien var­rel­la ru­no­jen kie­li ja sym­bo­liik­ka oli­vat tul­leet tutum­mik­si, ja uu­del­la lu­ku­ker­ral­la koin jo­tain odot­ta­ma­ton­ta: olin ai­keis­sa pyyh­kiä vain pö­lyt muu­mioi­tu­neen mui­nai­so­len­non pääl­tä, mut­ta to­mun alta pal­jas­tui­kin tuo­re, vuo­ta­va haa­va. Va­roit­ta­mat­ta sa­nat is­ki­vät suo­raan kas­voil­le, kou­rai­si­vat sy­dä­na­laa. Syy­nä ei ol­lut vain nuo­ris­ta nai­sis­ta ker­to­vien ru­no­jen ää­rim­mäi­nen vä­ki­val­ta, vaan Ka­le­va­lan ve­sit­ty­neen me­lo­dra­ma­tii­kan tur­rut­ta­maa miel­tä­ni ra­vis­te­li mer­ki­tys­ten ra­ken­tu­mi­sen tark­kuus ja psy­ko­lo­gi­nen herk­kyys.


Vie­nan Lää­nin Ru­not I:n Ai­no­ru­no kuu­luu Hirt­täy­ty­nyt nei­to -ni­mel­lä kul­ke­vaan in­ke­ri­läis-kar­ja­lai­seen ru­no­tyyp­piin. Myyt­ti­nen to­tuus on Lönn­ro­tin se­pi­tel­mää syn­kem­pi, mut­ta myös mo­niu­lot­tei­sem­pi. ”Anni tyt­tö, ai­nut nei­ti” läh­tee met­sään kokoa­maan vas­to­ja per­heel­leen. Kas­ki­maas­ta nouse­va Os­mo­tar / Ka­le­va­tar pyy­tää An­nia elä­mään vain hän­tä var­ten, jol­loin tyt­tö läh­tee it­kien ko­tiin. Jois­sa­kin toi­sin­nois­sa ko­si­jan ni­men ker­to­sa­noi­na ovat Os­moi­ni ja Ka­le­vai­ni. Mik­si Anni jär­kyt­tyi niin ko­vin? Vai­ke­nee­ko ker­to­ja var­si­nai­ses­ta ai­hees­taan, sek­su­aa­li­ses­ta vä­ki­val­las­ta? Vai oli­ko Lönn­rot sit­ten­kin oi­keil­la jäl­jil­lä se­lit­täes­sään Ai­non tra­ge­dian syyk­si ko­si­jan ole­muk­seen liit­ty­vän vas­ten­mie­li­syy­den? Ta­pah­tu­man miel­tä ky­syt­täes­sä on syy­tä muis­taa suul­li­sen ru­nou­den ti­lan­ne­si­don­nai­suus. Hirt­täy­ty­neen nei­donvie­na­lais­toi­sin­nois­sa mor­siusit­ku­jen ai­heet on puet­tu eep­pi­sen ru­no­lau­lun muo­toon.


Ko­si­jan nouse­mi­nen maan alta tuo mie­leen tie­tä­jän luon­non­nos­ta­tus­sa­nois­sa tois­tu­vat rin­nak­kais­ni­mi­tyk­set luon­to, syn­ty ja hal­tia, joil­la tar­koi­te­taan ih­mi­sen kak­soi­so­len­toa, suo­je­li­jaa tai sie­luo­suut­ta. Yh­tey­teen on kiin­nit­tä­nyt huo­mio­ta myös ni­met­tö­mäk­si jää­nyt uh­tua­lai­nen lau­la­ja, joka ku­vai­lee Os­mot­ta­ren l. Ka­le­vat­ta­ren ole­van ”vä­hän kuol­lut­ta pa­rem­pi, kal­ma­lais­ta kau­ni­him­pi”, maan si­säs­tä nos­tet­ta­van hal­tian ta­voin. Dua­lis­ti­seen sie­lu­kä­si­tyk­seen viit­taa­va sana "itse" pa­lau­tuu suo­ma­lais-ugri­lai­seen var­joa, var­jo­sie­lua tai ih­mi­sen hah­moa (eli haa­mua) tar­koit­ta­vaan sa­nu­ee­seen. Itä­me­ren­suo­ma­lai­ses­sa ajat­te­lus­sa "itse" on ih­mi­sen sie­lun ta­jua­va, ir­tau­tu­maan ky­ke­ne­vä osa, kun taas "löy­ly" viit­taa elä­mää yl­lä­pi­tä­vään ruu­mis­sie­luun. Kä­si­tys tuon­puo­lei­seen mat­kaa­vas­ta sie­lus­ta tai sie­luo­suu­des­ta on luo­nut poh­jan ša­ma­nis­ti­sil­le rii­teil­le, jois­ta edel­leen­kin nä­kyy jäl­kiä itä­me­ren­suo­ma­lai­ses­sa ru­nos­tos­sa. Eten­kin poh­joi­sil­la alueil­la luon­non­nos­ta­tus­sa­nat on osoi­tet­tu loit­sit­ta­van hen­ki­sen mi­nuu­den si­jaan sa­no­jen lausu­jan omal­le hal­tial­le, joka ym­mär­ret­tiin eril­li­sek­si olen­nok­si, mah­dol­li­ses­ti su­ku­vai­na­ja­las­sa ole­vak­si suo­je­lus­hen­gek­si. Täs­sä mer­ki­tyk­ses­sä suo­men kie­len hal­tia, jota ni­mi­te­tään myös var­jo­hal­tiak­si, näyt­tää vas­taa­van ruot­sin vård-sa­naa, jol­la on tar­koi­tet­tu ih­mi­sen kak­soi­so­len­toa tai edel­lä­kul­ki­jaa. Kar­ja­lan kie­len hal­tie on mer­ki­tyk­sel­tään sa­man suun­tai­nen tar­koit­taen hal­ti­aa, suo­je­lus­hen­keä, voi­maa tai on­nea. Sekä hal­tia/hal­tie että vård on lai­nat­tu ger­maa­ni­sis­ta var­ti­jaa ja var­tion­tia tai kait­se­mis­ta tar­koit­ta­vis­ta sa­nois­ta. Olen­to­mai­nen itse häi­väh­tää esiin in­ke­ri­läi­ses­sä mor­siusit­kus­sa, jos­sa ty­tär ar­ve­lee isän­sä keit­tä­män oluen kar­keu­den en­nus­ta­van "ohut­ta osaa on­net­to­mal­le it­sel­le­ni". Eh­kä­pä oluen val­mis­tuk­sen ja on­nen yh­tey­teen viit­taa myös ru­non al­ku­näyt­tä­mö, oraal­la ole­va kas­ki­maa. Kie­len ver­kos­toi­hin kät­key­ty­viä mer­ki­tyk­siä vas­ten Hirt­täy­ty­nyt­tä nei­toa on mah­dol­lis­ta lu­kea ku­vauk­se­na tuon­puo­lei­sen it­sen suul­la esi­te­tys­tä ko­sin­nas­ta.


Runo jat­kuu isän ja vel­jen ky­sy­myk­sel­lä it­kun ai­hees­ta. Tyt­tö ker­too syyk­si ko­ru­jen kir­poa­mi­sen yl­tään, mikä ta­val­li­ses­ti tul­ki­taan viit­tauk­sek­si neit­syy­den me­net­tä­mi­seen ja mah­dol­li­ses­ti rais­kauk­seen. Men­ty­ään si­säl­le ta­loon Anni koh­taa sis­kon­sa, jot­ka ku­to­vat kul­tais­ta vyö­tä, ho­pe­ais­ta huo­lit­te­le­vat. Vyö tar­koit­ta­nee ka­pe­aa mut­ta pit­kää lii­naa, käs­paik­kaa, jol­la on kes­kei­nen roo­li kar­ja­lai­ses­sa kult­tuu­ris­sa. Jo var­hain ty­töt al­koi­vat val­mis­taa käs­paik­ko­ja myö­tä­jäi­sik­si tu­le­vaa avioi­tu­mis­taan var­ten. Täs­sä työs­sä An­nin­kin si­sa­ret ovat, eikä kyse ole ar­ki­ses­ta pyyh­kees­tä vaan "ho­pe­ai­ses­ta", upeas­ti kir­jail­lus­ta juh­la­lii­nas­ta. Ru­no­lau­luis­sa vä­re­jä ja me­tal­li­suut­ta käy­te­tään myyt­ti­syy­den mää­rei­nä. Val­koi­ses­ta kan­kaas­ta ku­do­tut käs­pai­kat on pe­rin­tei­ses­ti ko­ris­tel­tu pu­nai­sin kir­jail­luin, mut­ta ru­nois­sa teks­tii­lien si­ni­syys, ho­pe­ai­suus ja kul­tai­suus siir­tä­vät ta­pah­tu­mat myyt­ti­seen ai­kaan ja paik­kaan.


Kaik­kial­la maa­il­mas­sa on ri­tu­aa­li­teks­tii­le­jä käy­tet­ty ih­mi­sen elä­män kään­ne­koh­dis­sa. Jo syn­tyes­sään lap­si on kie­dot­tu suo­je­le­vaan vaat­tee­seen, mor­sian on sol­mi­nut lii­nan vyök­si mer­kik­si kih­lauk­ses­ta ja vai­na­ja on saa­tel­tu vii­mei­sel­le mat­kal­le huo­lel­la ko­ris­tel­tui­hin lii­noi­hin kää­rit­ty­nä. Kuo­le­man vie­rail­tua kar­ja­lai­ses­sa ta­los­sa ik­ku­naan ri­pus­tet­tiin käs­paik­ka sie­lun kul­ku­tiek­si, pel­la­vai­sik­si por­taik­si. Tuu­li­paik­ka sol­mit­tiin hau­ta­ris­tiin mer­kik­si sii­tä, et­tei kuol­leen sie­lua oltu vie­lä lo­pul­li­ses­ti saa­tel­tu tuon­puo­lei­seen. Su­vun vai­na­jia kut­sut­tiin osal­lis­tu­maan muis­ta­jai­siin lii­na­tie­tä pit­kin. Käs­paik­ka on siis toi­mi­nut yh­dis­tä­vä­nä si­tee­nä tä­män- ja tuon­puo­lei­sen vä­lil­lä, mut­ta myös vain­ajan sie­lun sym­bo­li­na. Hää­juh­las­sa­kin val­koi­nen lii­na saat­toi edus­taa su­vun vai­na­jia. Tuon­puo­lei­sen läs­nä­oloon viit­taa­vat myös käs­paik­ko­jen kir­jai­lu­jen he­del­mäl­li­syyt­tä li­sää­vät ju­ma­lat­ta­ren ja elä­män­puun ku­vat sekä tuo­nil­mai­ses­ta sa­no­mia tuo­vat sie­lu­lin­nut. Hirt­täy­ty­neen nei­don ru­nos­sa avioi­tu­mi­sen ja kuo­le­man ku­vat kie­tou­tu­vat toi­siin­sa, mikä vas­taa häi­den ja hau­ta­jais­ten ana­lo­gi­aa kar­ja­lai­ses­sa pe­rin­tees­sä: mo­lem­mat ovat ol­leet on­nen ja elä­män jat­ku­vuu­den kan­nal­ta ar­ka­luon­tei­sia siir­ty­mä­riit­te­jä, joi­hin on osal­lis­tu­nut koko suku vai­na­jia myö­ten. Vain­ajan muis­ta­jai­sia saa­tet­tiin­kin ni­mit­tää häik­si, ja vas­taa­vas­ti mor­sian ikään kuin kuo­li su­vul­taan, mitä hää­it­kuis­sa ku­va­taan hy­vin­kin syn­kin vä­rein. Käs­paik­ko­jen ikiai­kai­sen sym­bo­lii­kan voi näh­dä kan­nat­te­le­van Hirt­täy­ty­neen nei­don ru­noa, sa­mal­la ta­voin kuin py­häis­ten pyyh­kei­den kaik­kea pa­haa tor­ju­va voi­ma kan­nat­te­li eri­tyi­ses­ti nai­sen elä­män kul­kua keh­dos­ta hau­taan.

Seu­raa­vak­si sis­kot ky­sy­vät it­kun syy­tä. Anni vuo­dat­taa: kul­ta­lan­gat tip­pui­vat kul­mil­ta, si­ni­lan­gat sil­mil­tä, ho­pia­lan­gat vyön pääs­tä. Emol­le, äi­dil­leen, Anni ker­too koko ta­ri­nan met­säs­sä ta­pah­tu­nees­ta koh­taa­mi­ses­ta. Ko­ris­tus­ten me­net­tä­mi­nen tar­jo­aa it­kun syyk­si nai­ma­kel­vot­to­muut­ta yh­tei­sön sil­mis­sä, mut­ta äi­din reak­tio vas­tus­taa tätä tul­kin­taa. Hän ni­mit­täin ke­hot­taa An­nia me­ne­mään mäel­le, jos­sa on kol­me ait­taa. Avaa par­hain ait­ta, äiti neu­voo, ja syö siel­lä vuo­si voi­ta, toi­nen sian li­haa ja kol­mas kuo­re­kak­ka­roi­ta. Äi­din neu­vot jat­ku­vat:


Avaa sie pa­ra­hin ark­ku,

ki­ma­hu­ta kir­jo­kan­si,

pane pääl­le­si pa­ras­ta,

kau­lal­le­si kau­ne­hin­ta,

tu­let mui­ta­kin pa­rem­pi.


Anni toi­mii äi­din neu­von mu­kaan, mut­ta sa­na­va­lin­nat vih­jaa­vat mitä tu­le­man pi­tää: hän as­tuu ai­toil­le mäel­lä, avaa pa­him­man ai­tan. Ru­non traa­gi­nen hui­pen­tu­ma to­de­taan eleet­tö­mäs­ti:


Ava­si pa­him­man ar­kun.

Löy­si kuusi kul­ta­vyö­tä,

kah­dek­san ka­pa­lo­vyö­tä.

Ri­pus­tau­tui rih­moi­hin­sa,

ku­ris­tau­tui kul­ta­vöi­hin.


Kul­ta­vyöt, ka­pa­lo­vyöt. Kaik­kein py­him­mäs­tä, jo vas­ta­syn­ty­nee­nä elä­män suo­jak­si saa­dus­ta sym­bo­lis­ta tu­lee­kin vä­ki­val­tai­sen kuo­le­man vä­li­ne. Hirt­to­köy­dek­si sol­mi­tun käs­pai­kan hil­jai­nen rie­naa­vuus ko­ros­taa ti­lan­teen loh­dut­to­muut­ta: vii­mei­nen­kin tur­va on me­ne­tet­ty, tyt­tö on jää­nyt yk­sin.


Ru­non lop­pu muun­te­lee lau­la­jien mu­kaan. Ku­luu kol­me päi­vää tai kol­me vuot­ta, en­nen kuin emo me­nee ait­taan ja löy­tää tyt­tä­ren­sä kuol­lee­na. Jois­sa­kin toi­sin­nois­sa äi­din kyy­ne­lis­tä syn­tyy kol­me kos­kea, koi­vua ja kä­keä. Ve­neh­jär­ve­läi­sen Hoto Le­sońin ver­sios­sa äiti käyt­tää maa­gi­sia voi­mi­aan he­rät­tääk­seen An­nin eloon, mut­ta tyt­tö ei tah­do:


Enpä nouse, enkä huo­li,

kal­ma kät­tä­ni pi­tä­vi,

tuo­ni tois­ta hal­lit­se­vi.


An­nin ko­si­ja on saa­nut oman­sa.

Kir­jal­li­suut­ta:


Suo­men kan­san van­hat ru­not -tie­to­kan­ta: www.skvr.fi

A.R.Nie­mi (toim.): Suo­men kan­san van­hat ru­not – Vie­nan lää­nin ru­not I. SKS, Hel­sin­ki 1908.

Elias Lönn­rot: Ka­le­va­la. Like, Keu­ruu 2004

Anna-Lee­na Sii­ka­la: Itä­me­ren­suo­ma­lais­ten my­to­lo­gia. SKS, Por­voo 2014

Anna-Lee­na Sii­ka­la: Suo­ma­lai­nen ša­ma­nis­mi – mie­li­ku­vien his­to­ri­aa. SKS 1994, Hä­meen­lin­na

Tar­ja Ku­piai­nen: Ker­to­van kan­san­ru­nou­den nuo­ri nai­nen ja nuo­ri mies. SKS, Tam­pe­re 2004

Ka­le­va­lan Aino - kriit­ti­nen di­gie­di­tio Ka­le­va­lan Aino-ru­nos­ta: http://aino.fin­lit.fi/ome­ka/

Lot­te Tark­ka ja Nii­na Hä­mä­läi­nen: #Aino. Vää­rin­kä­si­tys kol­mes­sa näy­tök­ses­sä (tark. 18.1.2010).

http://neba.fin­lit.fi/blo­gi/aino-vaa­rin­ka­si­tys-kol­mes­sa-nay­tok­ses­sa/#more-1984

Mart­ti Haa­vio: Suo­ma­lai­nen my­to­lo­gia. SKS, Rii­ka 2019

Ii­var Kemp­pi­nen: Suo­ma­lai­nen my­to­lo­gia. Kir­ja-Mono Oy, Hel­sin­ki 1960

Tert­tu Ko­mu­lai­nen ja Var­pu-Lee­na Tir­ro­nen: Kar­ja­lai­nen käs­paik­ka. Poh­jois-Kar­ja­lan Kir­ja­pai­no Oy, Joen­suu 1979

Lee­na Säp­pi & Lau­ri Oino (toim.): Käs­paik­ka – muis­ti­lii­na. Maa­hen­ki Oy, Hel­sin­ki 2010

Mat­ti Kuusi (toim.): Suo­men kir­jal­li­suus I - kir­joit­ta­ma­ton kir­jal­li­suus. SKS & Ota­va, Keu­ruu 1963

Mau­ri Kun­nas: Koi­rien Ka­le­va­la. Ota­va, Keu­ruu 1992

J.R.R.Tol­kien: Sa­tu­jen val­ta­kun­ta. WSOY, Juva 2010

Suo­men sa­no­jen al­ku­pe­rä - ety­mo­lo­gi­nen sa­na­kir­ja. SKS ja Ko­ti­mais­ten kiel­ten tut­ki­mus­kes­kus, Van­taa 2013

Yh­teys­tie­dot Con­tacts

savu[at]kor­te­nie­mi.eu

Info